Gilbert, Sullivan ja kiitolaukka-aariat

Ooppera on jännä. Kyseisen taidemuodon pitkän kehityshistorian varrelle mahtuu monenlaisia jännyyksiä; yksi jännimmistä ilmiöistä Sarjiksen mielestä ovat Gilbert & Sullivan -oopperat, jotka syntyivät 1800-luvun loppupuolen Englannissa libretisti W.S. Gilbertin ja säveltäjä Arthur Sullivanin kynistä. Sarjis kiinnittää tähän ilmiöön huomiota nyt lähinnä nopeiden, patter song -tyyppisten aarioiden takia, joista osa pärjää virtuoosisuudessaan vallan mainiosti, vaikka vertailukohtana olisi Eminem tahi joku muu nykypäivän moottoriturpa.

opera

Nopeat säksätysaariat olivat Gilbertin ja Sullivanin koomisille oopperapläjäyksille jonkinlainen tavaramerkki. Onhan noita nopeita ja koomisia aarioita kirjoitettu maailman sivu, mutta Gilbert & Sullivan erottuu joukosta brittiläisellä, melkeinpä Monty Pythonia ja kumppaneita enteilevällä komiikallaan. Sarjiksella ei ole tästä sen ihmeellisempää analyysia – kunhan vain haluaa altistaa ihmisiä oopperalle.

Otetaan esimerkkejä. Alla olevassa videossa Dmitri Hvorostovsky (joka on muuten maailman kovimpia baritoneja, jos ette tienneet) laulaa konsertissa Sevillan parturin Figaron sisääntuloaarian Largo al factotum, jossa parturi ilmaisee olevansa koko kaupungin kultapoika, jonka ajasta kaikki haluavat päästä osallisiksi. Aaria on selvästi koominen, ja suvereenisti materiaalinsa tunteva Hvorostovsky korostaa tulkinnallaan koomisuutta vielä entisestään. Kuitenkin koko spektaakkeli säilyttää arvokkuutensa, eikä heittäydy täyteen pelleilyyn. Katsokaa:

On se kova. Itsekin klassisen barytonismin saralla siiventynkiään kokeillut Sarjainnostuja ei voi kuin olla kateellinen moisesta.

Vertailukohdaksi otetaan Gilbertin ja Sullivanin ooppera Pirates of Penzance, joka sisältää parivaljakon ehkä kuuluisimman pika-aarian. Se on kenraalimajuri Stanleyn sisääntuloaaria, joka alkaa sanoilla I Am the Very Model of a Modern Major-General. Gilbert parodioi kenraalimajuri Stanleyn avulla 1800-luvun lopulla syntynyttä uuden, oppineen upseerin käsitettä. Seuraavassakin esimerkissä teoksen sisäistä koomisuutta korostetaan tulkinnalla. Kyse on Joseph Pappin vuonna 1980 tuottamasta produktiosta, jossa oopperaa vedettiin entisestään komediallisempaan suuntaan, ja jossa George Rose vetää Stanleyn roolin ns. ihan överiksi. Kuunnelkaa, ja pitäkää samalla mielessä ajatus esimerkiksi Monty Python -sketseistä.

Vau. Toisaalta maailman korneinta kasariteatteria ja toisaalta säkenöivää koomista suorituskykyä. Ei Sarjiksella sitten muuta tästä asiasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *