David Bowie -projekti: David Bowie (1967)

No niin. David Bowien ensimmäinen levy, nimeltään David Bowie. Mistä on kyse?

Bowie-davidbowieSarjainnostuja on nyt kuunnellut tätä David Bowien debyyttilevyä pari viikkoa satunnaisesti; yhteensä ehkä vajaat kymmenen kertaa. Täytyy myöntää, että uudestaan ja uudestaan kuuntelu ei ole tapahtunut aloitetun projektin sanelemasta pakosta, vaan ihan kuuntelijan omasta vapaasta tahdosta. David Bowie on nimittäin yllättävän kova avaus, toki ei-niin-yllättävän kovalta artistilta. Kannessa komeilee hiukan nuoren ja beatlestukkaisen Lasse Mårtensonin näköinen miekkonen, jonka viereen on lätkäisty levyn nimi pesunkestävällä 1960-lukulaisella psykedeliafontilla. Mikä voisi mennä vikaan?

Koko levyn ydin kiteytyy kahteen ajatukseen ja niiden loogiseen lopputulokseen. Ajatus yksi tulee tässä: David Bowie koostuu suurimmaksi osaksi hyvin itsenäisistä, tarinamaisista kappaleista. Ajatus kaksi on seuraavanlainen: Bowiella on sellainen ääni ja tapa laulaa, että miehen kertomia (eli laulamia) tarinoita voisi kuunnella loputtomiin pelkän kerrontatavan kannattelemana. Näiden ajatusten looginen lopputulos on tietenkin se, että levy toimii (ainakin Sarjiksen korvissa) upeasti – suunnilleen samasta syystä kuin esimerkiksi mikä tahansa, minkä lukee Stephen Fry. Tai vaikka Christopher Walken, jostain kumman syystä.

Alla esimerkkitapaus nimeltä Rubber Band. Vuosi on 1967, ja Bowie on päättänyt levyttää debyytilleen kappaleen, jonka tärkein soitin on tuuba. Tietenkin. Ja tekee sen niin, että lopputulos toimii. Tsekkaa, jos et usko, eli TJEU, kuten nuoriso ei enää nykyään sano.

Lisäpisteet elokuvataiteen historian ensimmäisestä TubaCam-otoksesta.

Mistä Rubber Bandin tarina sitten kertoo? No, tuota. Tässä vaiheessa Sarjiksella ei varsinaisesti ole vahvaa näkemystä tästä. Selvää on, että tärkeitä eksplisiittisiä teemoja tekstissä ovat menneen ajan ja vanhan rakkauden kaipaus sekä jonkinlainen antipatia kappaleen nimessäkin olevaa orkesteria kohtaan. Syvempi tulkinta vaatinee enemmän aikaa, sillä teksti ei ole mitenkään itsestäänselvä, mutta sehän on tietysti pelkkää plussaa. Parhaat fiilikset Sarjis on tainnut saada juuri monitulkintaisista, epämääräisistä teksteistä. Joka tapauksessa biisi on eheä tarina, ja vaikka Bowie ei varsinaisesti (ainakaan tällä levyllä) ole mikään vokalistivirtuoosi, näin vahvalla kerronnalla ei tarvitsekaan olla. 416627725_d5f2cd257dKirjoitushetkellä Sarjis löysi Spotifysta saman albumin ”Deluxe”-painoksen, jolta löytyi Rubber Bandin singleversio. Versioiden vertailu osoittaa hienosti kerronnan tärkeyden: singleversio on huomattavasti nopeampi, ja tuntuu kuin laulusuorituksesta olisi tarkoituksella riisuttu kaikki tunteet. Ei jatkoon.

Yleiseltä soundimaailmaltaan ja tunnelmaltaan albumi yllätti Sarjainnostujan kuin talvi autoilijan. Odotukset olivat ehkä kokeellisemman ja rosoisemman musiikin suunnalla, mutta David Bowie on kuin sekoitus Beatlesin soundeja ja Tom Waitsin asennetta musiikintekoon. Tom Waitsin siksi, että Sarjiksen mielestä juuri tuo ylempänä mainittu tarinallisuus on koko Waitsin tuotannon läpäisevä piirre (ja selvästikin seuraavan ”Innostu sinäkin”-artikkelin aihe). Tarinallisuus ja tekstien perinteisen sovinnaisuuden rajoja hätyyttävät teemat kuten vaikkapa Little Bombardierin tuuliajolla elävä sotaveteraani, joka löytää sisäisen rauhan vasta ystävystyttyään pikkulasten kanssa ja joka tästä syystä ajetaan kaupungista epäilyttävänä hyypiönä. Tai levyn päättävä Please,  Mister Grave Digger.

Levyn viimeinen raita on suurin syy siihen, että Tom Waits ylipäänsä tuli Sarjiksen mieleen. Please, Mister Grave Digger on enemmänkin miesäänelle, soralle, lapiolle ja sääefekteille sävelletty äänimaisemateos ja samalla kuin ennakkoaavistus Waitsin tulevasta tuotannosta. Raita on myös hieno esimerkki tekstistä, jossa on ns. koukku eli kikka eli käänne á la J. Karjalainen ja Tyttöni mun. TJEU:

Raidalla lauleskelee mies, jonka äänimaailma kertoo kaivavan maata laulaessaan. Laulu alkaa yleisen tason kuvauksella hautausmaasta ja tarkentuu pikku hiljaa maan alla lepäävään 10-vuotiaaseen tyttöön, jonka murhaajaksi laulaja paljastaa itsensä, sekä haudankaivajaan, joka tietää liikaa.

No, Mr. GD, you won’t tell
And just to make sure that you keep it to yourself
I’ve started digging holes myself
And this one here’s for you

Vau. Tunnelma on upea, ja säestyksen totaalinen puuttuminen kasvattaa yksinäistä ja toivotonta ilmapiiriä entisestään. Tällainen ääniteos on vähän kuin hetkeen ja tilanteeseen sidottu vitsi: on mahdotonta selittää sanoilla, miksi se oli hyvä; se vaan täytyy kuulla omin korvin. Tällaiset teokset ovat yksi Sarjiksen heikoista kohdista. Odottakaapa, kun päästään Tom Waitsin tuotantoon; siellä tätä lajia riittää.

Please, Mister Grave Diggerin muodossa toimitetun vahvan lopetuksen jälkeen Sarjainnostujan valinta oli suoraviivainen ja helppo: jatkoon. Todella hyvä levy, joka iästään huolimatta kestää todennäköisesti kuuntelua vielä pitkään, sillä kukapa nyt ei pitäisi 60-luvun rockmusiikista. Sitä paitsi monitulkintaiset sanoitukset mahdollistavat kappaleiden pidempiaikaisen pyörittelyn ja pureskelun.

Näyttää siis siltä, että vältellessään Bowien tuotantoon tutustumista Sarjis on saattanut jäädä paitsi jostakin merkittävästä. Ehkä kiinnostus kantaa vielä tulevillekin levyille, joista ensimmäisen kuuntelu alkaa tämän artikkelin julkaisun jälkeen. Seuraavakin albumi on luonnollisesti nimeltään David Bowie, koska mikään ei enteile nousevaa supertähteä niin kuin kaksi peräkkäistä nimikkoalbumia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *